Kuvaus
Maalaus esittää dyynimaiseman, joka rakentuu vaakasuorista vyöhykkeistä sekä lyhyistä, tiheistä ja eloisista siveltimenvedoista. Yläosassa avautuu sininen taivas, jota peittävät pienet soikeat muodot liilan, vihreän, vaaleanpunaisen ja valkoisen sävyissä. Avoimen taivaan alla näkyy kumpuileva kultaisen, keltaisen, okran ja ruskean sävyinen maakaistale, jonka ääriviiva jäsentää sommitelman keskiosaa. Punertava ja oranssi vyöhyke muodostaa siirtymän etualaan, jossa laaja pinta kokoaa yhteen vaaleanpunaisia, vaaleansinisiä, liiloja, vihreitä, keltaisia, oransseja ja valkoisia vaakasuoria siveltimenvetoja. Lähellä horisonttia tummat ja sinertävät muodot luovat hillityn vastapainon yleiselle valoisuudelle.
Dyynit ovat tuulen muovaamia ja liikuttamia hiekkakumpuja, ja niihin yhdistyvät luontevasti kumpuileva maasto, avarat horisontit ja voimakas valo. Piet Mondrianin teoksessa tämä avoin ympäristö siirtyy kuvalliseen kieleen, jossa luontoa ei kuvata yksityiskohtaisesti vaan värien, rytmin ja rakenteen suhteiden kautta. Maisema on yhä tunnistettavissa taivaaksi, maastoksi ja etualaksi, mutta jokainen alue muuntuu eläväksi siveltimenvetojen kudelmaksi. Dyyniaiheesta muodostuu näin kohtaamispaikka maailman havainnoinnin ja pinnan yhä järjestelmällisemmän jäsentämisen välille.
Keskellä kulkeva kultainen aaltoileva muoto kokoaa maiseman ominaispiirteet ja toimii visuaalisena akselina raikkaan taivaan ja monivärisen alaosan välillä. Hiekkaisten sävyjen ja punertavan vyöhykkeen kontrasti voimistaa vaikutelmaa maastoon lankeavasta lämmöstä ja valosta. Etualalla väri avautuu heijastuksiksi tai yhtenäiseksi väripinnaksi, joka jatkaa maisemaa horisonttiviivan tuolle puolen. Pienet tummat muodot rikkovat vyöhykkeiden säännöllisyyden ja tuovat mukaan mittakaavan, etäisyyden ja syvyyden. Kokonaisuudessaan maalaus muuttaa dyynin tasapainon muodoksi: pinnanmuodoksi, joka vaikuttaa vakaalta mutta koostuu lukemattomista siveltimenvetojen variaatioista.
Sommittelu jäsentyy selkeästi ylhäältä alas. Taivas hallitsee näkymää ja on tekstuuriltaan kevyt, kun taas keskellä oleva maasto kokoaa yhteen maiseman tunnistettavimmat muodot. Punainen vyöhyke toimii jännitteisenä linjana, joka erottaa pinnanmuodon alemmasta tasosta, ja tämän tason vaakasuuntaiset siveltimenvedot luovat vaikutelman sivusuuntaisesta avaruudesta. Syvyys ei synny korostetusta lineaariperspektiivistä, vaan kerrosten päällekkäisyydestä, siveltimenvetojen mittakaavasta ja värien lämpötilan asteittaisesta muutoksesta. Sinisen ja lilan viileät sävyt käyvät vuoropuhelua keltaisten, okranväristen, oranssien ja punaisten sävyjen kanssa ja saavat pinnan vaikuttamaan värähtelevältä silloinkin, kun maisema pysyy liikkumattomana.
Piet Mondrianin kypsää abstraktiota edeltävän maisemamaalauksen yhteydessä teos ”Dyynit” osoittaa, kuinka kiinnostus luontoon voi yhdistyä sommittelun tiukkaan rakenteeseen. Näkyvä siveltimenveto ei ole toissijainen viimeistelykeino: se muuttaa valon ja värin maiseman rakenteellisiksi osiksi ja antaa jokaiselle vyöhykkeelle oman rytminsä. Teos muuntaa hiekkaisen ympäristön värivyöhykkeiden eloisaksi arkkitehtuuriksi, jossa taivas, maaston muodot ja etualan pinta osallistuvat samaan rytmiin. Maalausta katsellessa kannattaa seurata katseen kulkua pilkullisesta sinisestä keskiosan kullanhohtoon ja etualan heijastuksiin: tässä siirtymässä voi havaita, kuinka tunnistettava maisema alkaa saada abstraktin sommittelun rytmistä itsenäisyyttä.
Onko sinulla kysyttävää öljymaalausjäljennöksistämme? Katso usein kysytyt kysymykset.