Kuvaus
Oliko Albrecht Dürerin vuoden 1500 omakuva taiteellinen rienaus, vaikutusvaltainen teos vai kenties loistava taiteellisen lahjakkuuden julistus? Ehkä se oli kaikkia kolmea.
Kun taidehistorioitsijat näkivät Albrecht Dürerin vuoden 1500 omakuvan ensimmäistä kertaa, he kaikki näkivät siinä pastissin myöhäiskeskiaikaisesta pohjoiseurooppalaisesta Jeesuksen kuvauksesta. Tarkemmin sanottuna Dürer katsoo kankaalta suoraan katsojaa kohti, kasvot edestä päin, vyötäröstä ylöspäin kuvattuna ja täysin symmetrisessä asennossa. Lisäksi hänen pitkät, hieman kihartuvat hiuksensa ovat kullanruskeat, eri sävyiset kuin hänen omat luonnolliset hiuksensa.
Hänen oikea kätensä on kaartunut kiehtovaan eleeseen, kun taas vasen käsi pitelee turkisviittaa.
Kaikki nämä sommittelun elementit viittaavat tarkoituksellisesti kuvaan, jossa Kristus on Vapahtaja. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Dürer olisi maalannut muotokuvansa yhdellä tunnistettavimmista tyyliperinteistä, joka oli varattu yksinomaan Jeesukselle Kristukselle. Tämä tyyliperinne tunnetaan nimellä Kristus Pantokrator, ja sitä pidetään yhtenä kristillisen ikonografian tunnistettavimmista taidetyyleistä.
Tällainen uskonnollinen kuvantamistapa oli yleinen keskiajalla, ja sitä voi nähdä monissa freskoissa ja mosaiikeissa sekä useimmissa kreikkalais- ja itäortodoksisen kristillisen perinteen Kristus-kuvauksissa.
Dürerin aikana uskottiin, että Kristuksen hahmosta oli olemassa silminnäkijän kirjallinen kuvaus.
”Hän on keskikokoinen mies; hänen olemuksensa on kunnioitusta herättävä, ja katsojat voivat sekä pelätä että rakastaa häntä. Hänen hiuksensa ovat kypsän hasselpähkinän väriset, suorat korvien kohdalle asti, mutta korvien alapuolelta laineikkaat ja kiharat, sinertävästi kiiltävät ja hartioille laskeutuvat. Päälaella ne jakautuvat kahtia nasaretilaisten tapaan. Hänen otsansa on sileä ja hyvin iloinen, ja hänen kasvonsa ovat rypyttömät ja virheettömät, ja niitä kaunistaa hieman punertava ihonväri. Hänen nenänsä ja suunsa ovat virheettömät. Hänen partansa on tuuhea, hiusten värinen ja leukaa myöten jakaantunut, mutta ei pitkä. Hänen olemuksensa on yksinkertainen ja kypsä, hänen silmänsä eloisat ja kirkkaat. Hän on ankara nuhdellessaan, lempeä ja ystävällinen ojentaessaan, iloinen menettämättä vakavuuttaan. Hänen ei koskaan tiedetty nauravan, mutta hän itki usein. Hänen ryhtinsä on suora, ja hänen kätensä ja käsivartensa ovat miellyttävät katsella. Hänen puheensa on vakavaa, harvasanaista ja vaatimatonta. Hän on kaunein ihmisten lapsista.”
Dürer tyylitteli itsensä kertomuksessa annetun kuvauksen mukaiseksi ja muutti esimerkiksi vaaleiden hiustensa sävyn ”kypsän hasselpähkinän väriseksi”.
Nykyään hyväksytään yleisesti, että Lentuluksen kirje oli väärennös; silti kirje julkaistiin, ja sitä pidettiin pitkään silminnäkijän suorana kertomuksena. Ei siis ole ihme, että aikakauden taiteilijat käyttivät kuvausta omien Kristus-esitystensä pohjana ja että Kristusta esittävissä maalauksissa vakiintui myöhemmin tietynlainen ilme, kuten voi nähdä monien taiteilijoiden, Jan van Eyckistä ja Leonardo da Vincistä alkaen, teoksista.
Tällä maalauksella Dürer loi 28-vuotiaana yhden muotokuvataiteen historian epätavallisimmista teoksista. Frontaalisuus ja voimakas idealisointi tuovat mieleen Kristuksen kuvaukset, mutta molemmat piirteet liittyvät erottamattomasti Dürerin varhaisiin tutkimuksiin ihmisen mittasuhteista. Maalauksessa korostuvat hänen katseensa ja kätensä, joka edustaa taiteilijan työvälinettä ja tekee maalauksesta ohjelmallisen keksinnön. Tätä korostaa latinankielinen kirjoitus, jossa maalari kertoo teoksestaan: ”Näin minä, Albrecht Dürer Nürnbergistä, maalasin omakuvani tunnusomaisin värein 28-vuotiaana.”