Kuvaus
Maalauksessa Pan ja Selene esitetään mytologisena kohtauksena, jota leimaa voimakas fyysinen liike. Suuri, kultakarvainen ja tummaharjainen leijona hallitsee alaosan keskustaa. Sen edessä on ryhmä ihmisfiguureja, jotka makaavat, kumartuvat tai kietoutuvat toisiinsa kermanväristen, vaaleanpunaisten, punaisten ja vihreiden kankaiden lomassa. Yläosassa puettu hahmo kurottautuu eteenpäin toinen käsivarsi kohotettuna pitkänomaisen elementin vieressä; elementti kulkee sommittelun poikki vinottain. Hänen vierellään alaston naishahmo, joka näkyy pääasiassa selin, kumartuu etualan vartaloiden ylle. Taustalla yhdistyvät kalliot, kasvillisuus, pilvinen taivas ja korkea rakennelma, jotka luovat karun ja teatraalisen näyttämön.
Pan on kreikkalainen jumaluus, joka liittyy villiin luontoon, paimeniin, laumoihin ja huilumusiikkiin, kun taas Selene personoi Kuuta. Perinteisen kertomuksen mukaan Pan ihastui Seleneen ja lähestyi tätä valkoiseen taljaan liittyvän petoksen avulla. Tämä viettelykeino yhdistää paimentolaisjumaluuden kuun loisteeseen. Teos muuntaa tämän episodin näyksi halusta, vaarasta ja ruumiillisesta epäjärjestyksestä. Hahmojen ympärille ryhmitellyt vaaleat kankaat viittaavat kertomukseen ja toimivat samalla kuvallisina elementteinä, jotka yhdistävät vartaloita ja tekevät kohtauksen tulkinnasta monitahoisemman.
Leijona tuo sommittelun ytimeen kesyttömän voiman läsnäolon. Sen suoraan edestä kuvattu asento ja koko tekevät siitä lähes itsenäisen katseenkiinnittäjän, mutta samalla se voimistaa sen takana ja ympärillä avautuvaa ihmisjoukon kuohuntaa. Naisfiguuri ilmentää kohtaamisen aistillisuutta, kun taas kaatuneet asennot, päällekkäiset kehot ja diagonaalinen elementti tuovat mukaan konfliktin ulottuvuuden. Korotettu rakennelma ja kallioinen maisema laajentavat tapahtuman myyttiseen, arkielämästä irralliseen maailmaan. Näin eläimen, kankaiden, arkkitehtuurin ja kehojen yhdistelmä muuttaa myyttisen halun fyysisen jännitteen ja ylitsevuotavan luonnon kokemukseksi.
Pystysuuntainen sommittelu ohjaa katseen keskellä olevasta leijonasta päähenkilöihin ja siitä edelleen taivaalle ja yläosan arkkitehtuuriin. Tumman elementin sekä käsivarsien ja jalkojen muodostamat diagonaalit rikkovat vakauden ja luovat katkonaisen, lähes koreografisen rytmin. Eläimen kullankeltaisen okran, ihonvärien, vaaleiden kankaiden ja taustan sinivihreän sävyjen kontrasti erottaa kuvatasot toisistaan eristämättä niitä kuitenkaan täysin. Valo korostaa anatomiaa ja kankaita maiseman tummempiin alueisiin nähden, ja hahmojen runsaus tiivistää tilaa saaden kohtauksen vaikuttamaan siltä, että se jatkuu kuvan rajojen ulkopuolelle. Tuloksena on tiivis, dynaaminen ja tarkoituksellisen myrskyisä sommitelma.
Hans von Aachenin teoksissa aistillisuus, monimutkaiset lyhennykset ja näyttämöllinen dramatiikka liittyvät keskieurooppalaiseen manierismiin ja ruumiillisesti intensiivisiin mytologisiin sommitelmiin. Tässä asentojen eleganssi yhdistyy lähes väkivaltaiseen energiaan: kehot kaartuvat, risteävät ja limittyvät eläimen ympärillä, ja eläin toimii sommittelun visuaalisena painopisteenä. Leijonan suoraan edestä kuvatun liikkumattomuuden ja hahmojen pirstaleisen liikkeen välinen jännite muuttaa Pan ja Selene halun, vaaran ja kesyttömän luonnon visuaaliseksi näyttämöksi.
Onko sinulla kysyttävää öljymaalausjäljennöksistämme? Katso usein kysytyt kysymykset.